Klassisen onnellinen

Eli mitä mietin tällä viikolla.

Hiiteen leppoisat viikot. Mitä niillä tekee? Passivoituu vain. Ei ajattele mitään, ei saa ideoita. Ainoastaan lötköilee eteenpäin. Kiireisemmillä aktiiviviikoilla sitä huomaa pohtivansa reippaasti normaalia useammin asioita suurella mielenkiinnolla ja perinpohjaisesti. Siis kaikkea sellaistakin, mikä ei viikon ohjelmaan varsinaisesti kuulu. Suunnitelmia syntyy kuin itsestään, kun ympäristö on yhtäkkiä täynnä virikkeitä ja pää ideoita. 

Unohduksissa olleita asioita löytyy mielestä, ja niitä raivatessa tulee tilaa uusille. Kaksien lähitulevaisuuden juhlien koristelun ja juuri varatun Pariisin-matkan lisäksi tällä viikolla päässä on pyörinyt muun muassa tällaista. Ei mitään turhan vakavaa, älkää pelätkö. ;)

Muistin, että olen tyystin unohtanut kirjoittaa siitä, miten sain oppia Olympus-kamerani säätöihin ja käyttöön joskus kuukausi sitten Tyyliä metsästämässä -blogin Veeran opastamana. Ilta oli täynnä tarpeellista tietoa bloggaajan näkökulmasta. Mahtavaa. Kymmenen hengen joukkomme lähti kotiin innoissaan siitä, mitä voisi saadulla opilla tehdä. Kiitos Olympus, ja ennen kaikkea kiitos sulle, upea Veera. Seuraavaa kertaa kyllä odotellaan tässä osoitteessa vähintään yhtä innokkaana kuin ensimmäistä. Silloin kuulemma pääsee kuvaamaan. Kokeilemaan eri säätöjä opastetusti pelkän oman, melkoisen sokean sohimisen sijaan. Privaattiharjoitukset kun ovat toistaiseksi olleet sanalla sanoen mielenkiintoisia.

Sitäkin on tullut mietittyä, että Instagram-maailmaan viime aikoina kunnolla sujahtaneen on jostain syystä vähän vaikea yhdistää blogia ja Instaa. Ensinnäkään mulla ei jostain syystä enää toimi synkkaus puhelimen ja koneen välillä niin päin, että Instaan voisi ladata järkkärin kuvia, jotka on tallentanut koneelle. Kun eivät näy enää puhelimessa, vaikka päällään seisoisi ja jokaista täppää siirtäisi. Tämän vuoksi Insta-kuvat täytyy aina ottaa puhelimen raehirviökameralla. Niinhän ne sitten ovat ihan eri kamaa kuin kunnon kameralla otetut. Samasta syystä blogi- ja Insta-kuvani on myös otettu täysin eri aiheista. Julkaisukanava kun riippuu siitä, kumman kameran käteensä nappaa. Ei siis mitään "katsohan blogista lisää" -hashtageja mulla. Jätetään nyt kokonaan keskustelu siitä, millaiseksi kanavaksi Instagram alun perin tarkoitettiin. Kyllähän sinne nyt täytyy voida latergramejakin lähetellä! :D

Toinen Insta-ihmetys ovat mua suuresti kiehtovat asetelmakuvat, joita varsinkin ruoka- ja sisustusfanaatikkojen tilit ovat pullollaan. Ihania, kerta kaikkiaan. Itsekin olen aloittanut harjoitukset kyseisen kuvagenren puolella, kuten tililtäni huomaa. Olen tosi innostunut aiheesta untuvikkotaidoistani huolimatta, mutta blogin puolelle palatessani törmään kerta kerran jälkeen näkymättömään kiviseinään. Eihän blogiin nyt kerta kaikkiaan ja hyvänen aika sentään voi uskottavuuttaan menettämättä mitään asetelmakuvia alkaa vääntämällä väkertää! Siis totta kai voi kuvata sellaisia asetelmia, joita kotona luonnollisesti syntyy. Siis vaikka näitä kynttilöitä näissä kuvissa, jotka otin, kun innostuin leikkimään washi-teipin kanssa Granitin lasipurkkikynttilällä. Mutta onko se nyt sisustusta ja elämää Helsingissä, jos asettelee monta minuuttia rasvaputelia ja kulkusta vierekkäin miettimättä yhtään, mihin tuo kaikki kauneus liittyy? Hmm, pää savuaa. Vaihdan aihetta.

Mitäs muuta sitä pohtikaan siinä sivussa, kun korjasi 140 nelisivuista koetta ja antoi yhtä monta arvosanaa todistuksiin? Ai niin, heräsin yhtäkkiä kesken arviointitouhun ja kirpputorishow'n siihen, että koti on edelleen liian täynnä tavaraa. Siivouksen tarpeesta puhumattakaan. Eilen olikin sitten semmoinen puunaus- ja järjestelyilta, että oksat pois ja assistentille kyytiä. Siivosimme joka nurkan, ja taisi karsiutua ainakin ajatuksen tasolla taas pari laatikollista tavaraa. Mihin sitä kaikkea oikein tarvitsee? Kauniit perusjutut riittävät niin hyvin, kuten karsijaguruni Ilona ja Miia tietävät. Tulevana vuonna ajattelin panostaa erityisesti tavaran vähentämiseen. Niin kuin siitä ei olisi täällä jo kerran jos toisenkin jauhettu, ja siitäkin huolimatta, että koko omaisuuteni polkupyörää lukuun ottamatta on jo onnekkaasti sisällä asunnossani sen sijaan, että lojuisi varastokopissa. Kjäh, pääsinpäs taas kehumaan. Ja kirjoittamaan ymmärrettävyyttä pakenevan virkkeen. ;)

Ihan koko bloggauksen järkevyyttäkin äidyin pohtimaan, kun luin ja liikutuin All I Ever Wanted Is Here -blogin Karlan lopettamispäätöksestä. Elämässä on miljoona tärkeämpää asiaa kuin vaikkapa stressata siitä, saako postattua edes sinne päin järkevää sisältöä kolmesti viikossa. Välillä onnistun oikeasti vääntämään itselleni melkoiset paineet tämän iloisen harrastukseni vuoksi. Ei tässä hampaat irvessä toteuttamalla mitään itua olekaan. Mutta ei tätä tekisi, ellei se antaisi enemmän kuin ottaa. Suurimmaksi osaksi homma on rentoa ja hauskaa. Ja onneksi tässä ollaan sen verran pientä kalaa suuressa meressä, ettei kukaan kiusaa, eikä muitakaan kurjia lieveilmiöitä ole ilmaantunut. Saa pitää hauskaa omalla tyylillään, omassa tahdissaan.

Tänään on koti-ilta ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Ja siisti koti, voi että! Sain työt hienosti ajoissa päätökseen, ja lähdin töistä vuorenvarmana täydellisen iltalenkin toteutumisesta. Kaatosade kasteli jo kotimatkalla litimäräksi, joten olen tyytynyt syömään herkkuja, pesemään pyykkiä ja ripustelemaan koristeita joulurisuuni. Nyt voisin heittää parit tavarat myyntiin nettiin ja ottaa lasillisen kuohuvaa syksyn työurakan valmistumisen kunniaksi.

Niin, sehän tuossa vielä tuli mieleen ja pitää siksi luonnollisesti tässä mainita, että kyllä ihminen vain on onnellisimmillaan saatuaan kunnialla päätökseen jonkin suuremman projektin, kuten pitkän työrupeaman tai kuukauden verran venähtäneen viikkosiivouksen. Olo on sillai niin ku kaikkensa antanut.  Klassisen onnellinen. Malja sille.